Missäpäin bussia sinä istuisit?

Tänään oli sellainen päivä, jona käytin busseja 650 ja 66A, molempia kahdesti. Työ nimittäin vei minut ensin kokoukseen Vantaan Pakkalaan, sitten toiseen kokoukseen Helsingin Paloheinään. Linja-autoissa oli tunnelmaa, koska niissä on aina.

Päädyin pohtimaan, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa, missä kohtaa kaupunkiliikenteen bussia on mielekkäintä istua. Jos jaksaisin, piirtäisin tähän bussin pohjapiirroksen ja sitten istuinten kohdalle pisteitä osoittamaan istumasijaintejani, mutta en nyt jaksa. Tuhat sanaa kertokoon enemmän kuin kuva. (No ei itse asiassa ole ihan tuhatta sanaa.)

Ensimmäinen osuus. Bussi 650. Hakaniemi-Osuustie. Kiipesin keskioven takaiseen eturiviin, vasemmalle puolelle. Paikka oli hyvä - keskioven takainen eturivi on eittämättä yksi suosikkipaikoistani linja-autoissa. Ihan takapenkissä minua näkee vain harvoin. Bussi oli sikäli tyhjähkö, ettei kukaan tullut istumaan lähellekään, mistä en pahastunut. Aina joskus kuulee väitteitä, joissa suomalaiset tunnistaa siitä, että kukaan ei tule istumaan koskaan kenenkään tuntemattoman viereen, mutta minun havaintojeni mukaan niin ei kyllä tehdä myöskään missään muualla. Paitsi jos on tilanne, jossa muualla kuin tuntemattoman vieressä ei ole tilaa.

Toinen osuus. Bussi 650. Osuustie-Käskynhaltijantie. Yhtään tuntemattomammilla osuuksilla - ja kaukoliikenteen linja-autoissa - suosikkipaikkani on aina niin edessä kuin mahdollista. Vaikka olen ennenkin matkustanut Kartanonkosken ja Tammiston läpi, nyt tuntui aivan sopivalta istua etummaiseen mahdolliseen istuimeen katsomaan suoraan eteenpäin, koska siten näkee liikenteen ja tien, mikä on hyvä, jos tykkää liikenteestä ja tiestä. Bussissa oli vähän enemmän väkeä, silti vähän vähän.

Kolmas osuus. Bussi 66A. Tuusulanväylä-Kuusmiehentie. Taas väkeä oli vähän, ja taas istuin keskioven takaisessa eturivissä, mutta tällä kertaa oikealla puolella. Nyt aletaan olla vaiheessa, jossa minulta alkaa loppua merkittävä sanottava.

Neljäs osuus. Bussi 66A. Paloheinäntie-Kaisaniemi. Nyt oltiin jo tukevasti iltapäiväruuhkassa, ja viimeistään Käpylässä alkoi todella tuntua sellaiselta. Sörnäisissä se sitten tapahtui: istuin ikkunapaikalla keskioven jälkeisellä toisella rivillä, ja viereeni istui joku. Olen kuitenkin kehittynyt kaupunkilaisuudessani sikäli sulavaksi, että punaisen pysäytysnapin painamisen jälkeen osaan joskus katsoa vieressäistujaa silmiin, lausua sanan "sori", päästä ihmisen takaa bussin keskikäytävälle, lausua sanan "kiitti" ja kaiken jälkeen todeta, että tämähän meni hyvin.

Joskus nimittäin on ollut aika, kun tällaisen toimenpiteen suorittaminen on jännittänyt enemmän. Helpottaa kummasti elämää, kun ei jännitä.

Johannes Laitila

tiedottaja, HSL