Olen viime viikkoina tarkkaillut Helsingin seudun joukkoliikennettä.
Monestakin syystä.
Ensinnäkin siksi, että aloitin runsas kuukausi sitten uudessa työssäni
Helsingin seudun liikenteen tiedottajana. Tämä on erityisen jännittävää.
Toiseksi siksi, että muutin kaksi kuukautta sitten Lontoosta takaisin
Helsinkiin, minkä vuoksi olen tarkastellut koko kaupunkia ulkomaisin silmin.
Kolmanneksi – ja tämä on kaikkein tärkeintä – siksi, että tarkkailen
joukkoliikennettä joka tapauksessa. Se kiinnostaa. Olen
joukkoliikenneintoilija, kuten joskus olen asian muotoillut.
Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mistä tämä kaikki intoilu on saanut alkunsa,
mutta on minulla aavistus. Kartat, tiet, kaupungit ja ylipäätään kaikki
infrastruktuurijutut kiinnostivat jo lapsena, vaikken vielä silloin tiennyt
sanaa infrastruktuurijuttu. Vein päiväkotiin lelupäivänä karttakirjan.
Joukkoliikenne oli tälle kaikelle luontevaa jatkumoa, mutta koska kasvoin
Järvenpäässä, joukkoliikenne ei ollut samalla tavoin jokapäiväinen osa elämää
kuin Helsingissä olisi ollut.
Siksi joukkoliikenne säilyi sopivasti vieraana ja jännittävänä, asiana, jota
ensisijaisesti on ulkomailla. Ulkomailla on metroverkkoja, ja juuri
metroverkkoihin liittyi aina kaikkein suurin jännitys. Tästä syystä vuoden 1996
kesäkuu on joukkoliikennemielessä syöpynyt mieleeni mitä pistävimmin. Ala-aste
oli päättynyt, kesäloma oli alkanut, ja lähdin kavereideni kanssa Järvenpäästä
Itäkeskuksen Megazoneen käymään laserpyssysotaa (jossa olin ja olen yhä ihan
luokattoman surkea, surkein kaikista), eikä kukaan vienyt meitä sinne autolla.
Piti mennä junalla, ja sitten piti mennä – tähän eteeristä ja merkityksellistä
huminaa – metrolla.
Minä muistan, kuinka seisoimme Rautatientorin asemalla. Luin radan takaseinällä
olevia mainoksia. Kuulin, kuinka oranssi juna saapui, ja nousin kyytiin, ja
kuulin, kuinka oranssi juna lähti. Ne metron hidastus- ja kiihdytysäänet jäivät
heti mieleen, ja ne ovat edelleen ääniä, joita ajattelen, kun ajattelen
Helsinkiä. Muistan, kuinka naispuolinen kuuluttajaääni artikuloi vähän
yliselkeästi. Muistan, että Siilitie oli poikkeuksellisen hassu nimi asemalle,
ja muistan, että se nimi oli ruotsiksi tosi paljon pidempi kuin suomeksi.
Kaikkein eniten siitä kokemuksesta jäi silti mieleen se tunne, jossa
Helsinki ei enää tuntunut ihan samalta kuin ennen. Helsinki tuntui oikealta
suurkaupungilta. Sellaiselta, jollaisia on ulkomailla. Helsinki tuntui
ulkomailta. Pidin siitä.
Johannes Laitila
tiedottaja, HSL
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti